tiistai 16. toukokuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Muisti on sellainen. Toisinaan sitä ymmärtää jälkikäteen asioita, joita ei mitenkään voinut tapahtumahetkellä tietää; äkisti ne tuntuvatkin melko järkeviltä, ja samalla sitä kirjoittaa koko muiston uusiksi, jotta kaikki on johdonmukaista.

Yksi viime viikonlopun Helsinki Litin valovoimaisimmista esiintyjistä oli Petina Gappah, joka taisi hurmata koko yleisön avoimuudellaan, innostuksellaan ja välittömyydellään. Luin Muistojen kirjan juuri ennen tapahtumaa, joten se oli tuoreena mielessä kirjailijan haastattelun aikana.

Petina Gappah, Aris Fioretos ja Sirpa Kähkönen Helsinki Litin lavalla 12.5.2017
Muistojen kirjan päähenkilö on oikeastaan Muisto/muistot - eli sekä henkilöhahmo nimeltä Memory että yksi kirjan pääteemoista, muistot ja menneisyys, jotka antavat romaanille rakenteen. Memory on Zimbabwessa asuva albiinonainen, jota syytetään valkoisen professorin murhasta ja joka odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa vankilassa.

Yhden ihmisten henkilökohtaisten muistojen lisäksi romaanissa käsitellään laajemmin koko kansakunnan muistia, historiaa, joka liittyy Zimbabwen tapauksessa olennaisesti ihonväriin ja kolonialismiin. Muistojen tavoin myös historiankerronta voi olla vääristynyttä ja epäluotettavaa.

Albinisminsa vuoksi Memory on monin tavoin ulkopuolinen ja väliinputoaja yhteiskunnassa. Hän ei ole musta eikä valkoinen, mutta kumpikin ryhmä syrjii häntä. Lapsena häntä kutsutaan nimellä murungudunhu, 'poikkeava', 'puutteellinen', ja muut lapset kiusaavat ja pelkäävät häntä. Memory muistuttaa tavallaan Toni Morrisonin Sinisimmät silmät -romaanin Pecolaa, mustaa tyttöä, jonka hartain toive on saada siniset silmät. Memoryn toive on hieman erilainen:

Halusin olla samanlainen kuin muut. Yritin muuttua yhtä tummaksi kuin toiset lapset. Halusin kovasti kuulua joukkoon. [...] Aina kun suinkin kykenin, rukoilin Jumalaa tummentamaan ihoni.

Memoryn isä viettää paljon aikaa lastensa kanssa, kun taas äiti on ankara ja etäinen. Pikkusisko Mobhi hukkuu epäselvissä olosuhteissa vesisankoon, ja 9-vuotias Memory joutuu muuttamaan rikkaan valkoisen miehen, Lloydin luo asumaan. Lloyd on klassisten kielten tohtori ja kirjallisuuden professori, ja hänestä tulee Memorylle eräänlainen isähahmo, vaikka tyttö ei voi käsittääkään, miksi hänen omat vanhempansa ovat antaneet hänet pois.

Memory joutuu siis jo hyvin nuorena luopumaan sekä lapsuudenkodistaan että perheestään. Lapsuuden ensi vuodet jäävät menneisyyteen, johon Memory ei voi eikä lopulta edes halua palata. Aikuisena hän kuitenkin kiinnostuu historiasta ja viihtyy arkistokokoelmien keskellä. Kun muistojen ja menneisyyden vyyhti lopulta purkautuu ja avautuu, paljastuu hätkähdyttäviä väärinkäsityksiä, sattumia ja lapsen tekemiä vääriä tulkintoja. Ihmiset osoittautuvat joskus toisenlaisiksi kuin rakentamamme mielikuva heistä.

Oikeastaan oli hieman epäreilua tätä romaania kohtaan lukea se heti Hanya Yanagiharan Pienen elämän jälkeen. Yanagiharan kirjan tunnelma ja henkilöt olivat vielä vahvasti mielessä ja tapahtumien jättämä järkytys niin tuore, että Gappahin romaani ei aluksi tuntunut oikein miltään. Alun kiertelevä ja kaarteleva tyyli sekä pitkät, irralliset takaumat Memoryn lapsuuteen eivät varsinaisesti helpottaneet asiaa.

Muistojen kirja teki vaikutuksen oikeastaan vasta aivan lopussa, kun se veti maton jalkojen alta. Siihen saakka se tuntui jotenkin oudon mustavalkoiselta eikä saavuttanut missään vaiheessa samaa imua kuin esim. Yanagiharan romaani. Toisaalta Gappahin kirjan jälkeen siirryin heti Aris Fioretosin Maryyn, jonka naispäähenkilö on myös vankilassa. Sekin jätti paljon syvemmän jäljen kuin tämä. Muistojen kirja paljastui siis lopussa moniulotteisemmaksi ja yllätyksellisemmäksi kuin miltä se aluksi vaikutti, mutta vertailussa se ei pärjännyt esim. näille kahdelle muulle, joita luin samoihin aikoihin.

Petina Gappah: Muistojen kirja. Tammi. 2017. 307 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: The Book of Memory
Suomentaja: Tero Valkonen

Kirja.fi: Muistojen kirja
Kiiltomato: "Ei musta eikä oikein valkoinenkaan"
Kirjavinkit: Muistojen kirja
Savon Sanomat: Muistojen kirja

tiistai 2. toukokuuta 2017

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus

En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. Heti kun pysähtyy kysymään itseltään elämänsä tarkoitusta, ottaa arvottavaa etäisyyttä siihen, mihin vielä äsken uppoutui iloisena ja tyytyväisenä. Tämä on kuin yrittäisi mitata rakkauttaan toiseen ihmiseen, vaikkapa kumppaniin: heti kun tunnetta alkaa mitata, se viilenee.

Elämän tarkoitus - mikä se on ja mistä se mahdollisesti löytyy - on suorastaan kliseinen filosofinen arvoitus. Moni sivuuttaakin sen pohtimisen turhana tai lannistavan monimutkaisena. Emeritaprofessori Merete Mazzarella kuitenkin tarttuu rohkeasti laajaan aiheeseen ja käsittelee sitä omalle tyylilleen uskollisena loogisesti, älykkäästi, perustellusti ja samalla samastuttavasti.

Elämän tarkoituksen avaaminen rönsyilee vapaasti yksityisen ja julkisen, henkilökohtaisen ja yleisinhimillisen välillä. Aihetta sivuaa moni muu perustavanlaatuinen filosofinen kysymys: Miksi maailmassa on pahuutta ja kärsimystä? Jalostaako kärsimys? Onko ihminen luonnostaan paha? Miksi väkivalta ja rikokset kiehtovat meitä? Onko myötätunto ja sitä kautta hyväntekeväisyys nykymaailmassa hyväosaisten ylellisyyttä? Mitä on hyvä ja mielekäs elämä? Voiko ihminen olla liiankin hyvä?

Mazzarella käsittelee aihetta viisaasti ja syvällisesti, muttei ala teoretisoimaan liikaa vaan esittelee runsaasti käytännön esimerkkejä. Hän puhuu maailmankuvasta, uskonnosta, ihmiskuvasta, individualismista ja globalisaatiosta. Alle 300 sivuun mahtuu myös pohdintaa sattumasta ja kohtalosta, riskeistä, onnesta ja valinnanvapaudesta. Suuria teemoja ja ajatuksia, jotka on esitetty ja muotoiltu niin lukijaystävällisesti, että lukiessa kuvittelee itsekin olevansa piirun verran sivistyneempi ja fiksumpi ihminen! :) Iso kiitos miellyttävästä lukukokemuksesta kuuluu tietenkin suomentaja Raija Rintamäelle.

Mazzarellaa lukiessa pitää myös olla vieressä muistiinpanovälineet, koska tekstissä viitataan usein erittäin mielenkiintoisilta kuulostaviin tietokirjoihin ja romaaneihin, jotka täytyy heti lisätä omalle lukulistalle.

Elämän tarkoitus on myös ajankohtainen. Mazzarella pohtii Syyrian tilannetta ja terrori-iskuja Euroopassa ja ympäri maailmaa sekä Välimerellä hukkuvia ihmisiä. Tämä lienee surullisen totta jakautuneessa nykymaailmassa:

Kun ihmiset ovat valinneet kantansa johonkin kysymykseen, he omaksuvat herkästi vain omaa käsitystään vahvistavaa tietoa. Ja edelleen: paitsi että arvot vaikuttavat toimintaan, myös toiminta vaikuttaa arvoihin. Se joka on alkanut vainota - tai surmata - toisia ihmisiä, alkaa yhä vahvemmin vihata niitä joita vainoaa tai surmaa.
Näitä oivalluksia voi soveltaa nykypäivän keskusteluun pakolaisista ja maahanmuuttajista: Internetin välityksellä ihminen, joka on alun perin hieman vieroksunut pakolaisia, löytää joka päivä ja hetki näkökantoja, jotka voimistavat hänen varauksellisen asenteensa vihaksi. 

Mikä siis on elämän tarkoitus Mazzarellan mielestä? Se ei välttämättä ole, eikä sen pitäisikään olla, mikään järjellä ymmärrettävä, loogisesti analysoitava, mitattavissa oleva asia. Se on jotain abstraktimpaa, monien asioiden summa, subjektiivinen tunne. Kenties se on avoimuutta elämän moninaisuudelle sekä kiinnostusta ja uteliaisuutta uusia tietoja ja taitoja kohtaan. Se voi olla ystävyyttä, keskustelua ja ajatustenvaihtoa. Se on toivoa ja elämänrohkeutta, katkeruuden välttelyä. Se on myös arkea ja arkisten havaintojen arvostamista ja ennen kaikkea: kykyä ihmetellä.

Bloggaajista myös mm. Ulla, Riitta K. ja Arja ovat lukeneet kirjan.

Mazzarella keskustelee Helsinki Litissä sunnuntaina 13.5 brittiläisen neurokirurgi Henry Marshin kanssa. Melkein uskaltaisin väittää, että perimmäisiä kysymyksiä käsitellään silloinkin.

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus. Tammi. 2017. 255 sivua.
Ruotsinkielinen alkuteos: Om livets mening
Suomentaja: Raija Rintamäki

Kirja.fi: Elämän tarkoitus
Kirja.fi: Merete Mazzarella
Savon Sanomat: Elämän tarkoitus

Katso myös:

torstai 13. huhtikuuta 2017

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin

Päällys: Marjaana Virta
Rakkauskin on koko ajan ympärillä, mutta me emme löydä sitä. Sekin on läpikuultavaa ja siksi sitä ei näe. Kartat ovat hukassa, eikä kukaan osaa neuvoa tietä. Jossakin on kompassi, mutta siitä on murtunut neula.

Annika Idström (1947 - 2011) ei ole suuria yleisöjä villitsevä kirjailija. Hänen teoksensa eivät ole mitenkään erityisen mieltä ylentäviä: aiheet ovat rankkoja ja epäsovinnaisia ja teksti sukeltaa usein ihmismielen pimeimpiin sopukoihin. Maailma on rujo ja ihmiset julmia. Idströmin onkin katsottu kuuluvan suomalaisen kirjallisuuden ns. "pahan koulukuntaan".

Kun Kirjeitä Trinidadiin napsahti kohdalleni luettavaksi Ylen Kirjojen Suomen 101 kirjaa -hankkeen myötä, täytyy myöntää, että tunsin pientä epätoivoa. Luin nimittäin muutama vuosi sitten Idströmin läpimurtoteoksen Veljeni Sebastian, joka oli liian raadollinen ja vaikeatulkintainen minun makuuni. Nappasin kuitenkin priimakuntoisen, euron hintaisen Trinidad-kirjan mukaani kierrätyskeskuksesta ja aloin lukea sitä hieman varautuneesti.

Kirjeitä. Trinidadiin. Miksi sinne? Kuka kirjoittaa kaukaiselle, eksoottiselle saarelle? Kenelle? Se selviää heti romaanin ensimmäisillä riveillä: Tohtori Syvärinen, kirjoitan teille Eilatista, lomakaupungista Israelin eteläosassa Punaisen meren rannalla. Kirjeen kirjoittaja on keski-ikäinen Seppo Sirén, helsinkiläinen verovirkailija, joka on kolmen viikon lomamatkalla Israelissa vaimonsa ja 14-vuotiaan tyttärensä kanssa.

Matka on alkanut hyvin. Seppo kertoo, että Raamatun historia on herännyt henkiin elävällä ja vaikuttavalla tavalla. Mutta viime aikoina vaimo on heittäytynyt hankalaksi ja järjestänyt miehensä pieneen kopperoon, jonka ikkunassa on kalterit, seinillä torakoita ja katossa raatokärpäsiä.

Jokin on pielessä. Miksi Seppo on jonkinlaisessa vankilassa? Miksi hän kirjoittaa lääkärille kirjettä perhelomalta? Miksi hän hokee kirjeessä nimeään ja vakuuttaa olevansa kunnossa? Samalla hän myöntää, ettei hän oikeastaan tiedä, kuka hän on. Hän on menettänyt jotain itsestään.


Sepon parisuhde vetelee viimeisiään. Vaimo ilmoittaa olevansa rakastunut marokkolaiseen Beniin. Sinä pitäisit hänestä, Elisabet toteaa, ja häkeltynyt Seppo ensin järkyttyy, mutta sitten suhtautuu suorastaan karmivan välinpitämättömästi, jopa iloiten: Olen myös ilolla ottanut vastaan tiedon, että Elisabetillä on tässä maassa rakastaja. [...] Hämmästyt, luulit tietenkin, että reagoisin toisin. Mutta ei, haluamatta itseäni kehua, minun täytyy tunnustaa, että toisin kuin moni luulee, olen minäkin avarakatseinen ja suurpiirteinen ihminen. Elisabetin suhde nimittäin osoittaa Sepolle, että hän on kutakuinkin normaali ihminen, ja että olen hänen suhteensa onnistunut.

Tyypillisen epätasapainoisen parisuhteen roolit on kärjistetty romaanissa äärimmilleen. Elisabet on ailahtelevainen ja holtiton; Seppo loputtoman kärsivällinen ja myötäilevä. Seposta vankina oleminen omassa elämässään kuuluu elämän olemukseen, kuten hän toteaa. Elisabet puolestaan yrittää pyristellä henkilökohtaisesta vankilastaan vapaaksi. Työssään Seppo on tottunut palvelemaan ja myötäilemään kärsivällisesti asiakkaita, jotka syyttävät virkailijoita kohtuuttomista veroratkaisuista. Toisaalta hän saa myös nautintoa valta-asemastaan ja muiden nöyrtymisestä edessään. Vähitellen Sepon menneisyydestä selviää asioita, jotka osittain selittävät hänen mielensä järkkymisen.

Entäpä Ursula, Sepon ja Elisabetin tytär? Hän on hiljainen ja tarkkaileva ja jää vääjäämättä ulkopuoliseksi, kun hänen vanhempansa pelaavat kieroutunutta valtapeliä keskenään. Ursula ei juuri puhu, mutta saa välillä raivokohtauksia. Kirjan edetessä käy ilmi, että ulkopuoliset olettavat Ursulan olevan kehitysvammainen tai autistinen, mutta tämän vanhemmat kieltävät asian. Oma äiti sekä vihaa että rakastaa tytärtään. Äidin ja tyttären riippuvuus ja viha-rakkaussuhde tiivistyy riipaisevasti yhteen Ursulan näkökulmasta kirjoitettuun virkkeeseen: Minä rakastan äidin syliä, olen sen vanki.


Idström kirjoittaa raadollisesti perheestä, joka murenee omaan sisäiseen mahdottomuuteensa. Perheenjäsenet muodostavat symbioottisen rykelmän, mutta ovat samalla tukahduttavan riippuvaisia toisistaan. Seppo ihastelee koralleja perheen vertauskuvana: Missään muualla eläinkunnassa ei kohtaa yhtä rikkumatonta perheyhteisöä, yhtä symbioottista linnaketta vailla riippuvuuden tuottamaa häpeää. Ei todellakaan, ainakaan kirjan ihmisyhteisössä: perheenjäsenet pahoinpitelevät toisiaan henkisesti ja fyysisesti; pariskunta kirjaimellisesti pureutuu toistensa sisimpään, kaluaa toisen osapuolen paljaaksi.

Perhesuhteet kuristavat kolmikon yhteen riippuvuuden, kauhun, nöyryytyksen ja vallan kahleilla. Kukin yrittää omalla tavallaan pyristellä kohti - niin, mitä? Kenties itsenäistä elämää, nautintoa tai rakkautta. Tai yksinkertaisesti kohti toista ihmistä, toisiaan. Vaikka kaikki ovat fyysisesti lähellä toisiaan, he ovat henkisesti äärettömän kaukana toisistaan.

Ursulan kohtalo hämmentää ja raastaa eniten. Tytär vaikuttaa viattomalta uhrilta, joka vain janoaa vanhempiensa huomiota ja rakkautta. Heidän välinpitämättömyytensä lasta kohtaan tuntuu kohtuuttoman julmalta. Loppu on surullinen, mutta samalla hennon toiveikas. Kirjan nimi saa uusia merkityksiä: Trinidad ei välttämättä ole muuta kuin etäinen, saavuttamaton ja vieras paikka: Kirjoitan sinulle, vaikka tämänkin kirjeen voisin yhtä hyvin lähettää Trinidadiin. Missä on Trinidad? Teoksen mukaan kommunikaatio toisen ihmisen kanssa on mahdotonta, samoin kyky rakastaa ja todella kohdata ja nähdä toinen. Lopussa kirjeitä "Trinidadiin" suorastaan tulvii ja niiden sisältö järkyttää.

Kokonaisuutena Kirjeitä Trinidadiin teki paljon suuremman vaikutuksen minuun kuin Veljeni Sebastian. Osasyynä saattoi olla se, että luin kirjan alkuvuodesta samalla, kun kävin läpi omaa avioeroprosessiani. Perheen hajoaminen ja lapsen kohtalo koko sotkussa kosketti siis myös omakohtaisesti, vaikka oma kokemus ei todellakaan ole onneksi ollut näin raadollinen ja kammottava.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että kyseessä on "Verinen ja hauska romaani miehestä, naisesta ja uskottomuudesta." Melko harhaanjohtava kuvaus minusta. Romaani ei ole erityisen verinen, ruumiillinen ja groteski kylläkin. Hauskaksi sitä ei todellakaan voi kutsua; henkilöiden erikoinen suhtautuminen asioihin oli minusta lähinnä karmivaa. Romaani myös kertoo ensisijaisesti perheestä, ei uskottomuudesta. Se on kuvaus pyyteettömän rakastamisen mahdottomuudesta, riippuvuudesta ja vallasta sekä perheenjäsenistä, jotka eivät kykene kohtaamaan toisiaan.

Romaanin pessimistinen maailmankuva kiteytyy tähän kohtaan:

Kehäähän me kuljemme, arjen ja karun todellisuuden sanelemaa ankaraa kehää, ja vaikka hetkeksi sen unohdamme, kuvittelemme valon langetessa päällemme, että nyt elämä saa uuden, onnellisen käänteen, joudumme siihen kuitenkin aina palaamaan.

Annika Idström: Kirjeitä Trinidadiin. WSOY. 1989. 159 sivua.

101 kirjaa: Kirjeitä Trinidadiin - Brutaali taistelu vallasta repii perhettä
Kirja.fi: Kirjeitä Trinidadiin
Annika Idström Kansallisbibliografian sivuilla
Wikipedia: Annika Idström

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Madeleine Thien: Varmuus

Tuntemista voi verrata kauneuteen. Yleispiirteet ovat selvät, niitä voi hahmotella, tutkia pikkutarkasti. Mutta syvyys on silti mysteeri. Miten selittää, miksi se herättää meissä vastakaikua? Mielestäni toisen tunteminen on aivan yhtä salaperäistä. Toisen tunteminen on uskomista, uskon asia.

Näin toteaa yksi kanadalaisen Madeleine Thienin esikoisromaanin henkilöistä pohtiessaan sitä, onko toista ihmistä koskaan mahdollista todella tuntea.

Luin Thienin romaanin junassa, menomatkalla Kuopiosta Helsinkiin kaksi kolmasosaa, tulomatkalla loput. Aluksi romaanin sirpaleiseen, ajassa ja paikassa alati poukkoilevaan kerrontaan on vaikea päästä mukaan, mutta pian vajoan, uppoan siihen kokonaan.

Seison Pohjois-Borneon yöllisen viidakon varjoissa 10-vuotiaan Matthew'n kanssa ja katson, kun japanilaismiehittäjät uhkailevat hänen isäänsä perheen kodin pihalla.

Olen 9-vuotias orpo Ani, joka tietää, miten savukkeilla voi ostaa itselleen ruokaa.

Olen Gail, Matthew'n aikuinen tytär, joka tallentaa ihmisten tarinoita, kertomuksia ja muistoja lukuisille nauhoille.

Matthew Lim elää lapsuuttaan japanilaisten miehittämässä Borneossa, nykyisen Malesian alueella, ja on kotonaan sekä Sandakanin kaupungin kaduilla että sitä ympäröivässä viidakossa. Matthew'lla ja hänen parhaalla ystävällään Anilla on tiivis suhde, mutta sota raastaa heidät erilleen. Vuosikymmeniä myöhemmin Gail, Kanadan Vancouverissa asuva radiotuottaja, alkaa selvittää isänsä menneisyyden arvoituksia. Muistot ovat pirstaleisia, kerrostuneita, osin unohdettuja ja osin tukahdutettuja.

Haikeassa romaanissa pohditaan paljon menetystä ja surua. Elämä voi päättyä hetkessä: ihmisen elämä on hauras ja mitätön kuin linnunsulka, toteaa eräs henkilöistä. Kaikki voi muuttua sekunnissa - ikuisesti. Sitä on ihmismielen vaikea käsittää. Ja syvin tuska syntyy oivalluksesta, että ihminen on voimaton eikä kykene suojelemaan rakkaitaan.

Kun on kokenut menetyksen, monen mielestä suruprosessi pitää vain käydä läpi, päästä sen yli, välttää vellomista. Eräs henkilöistä kuitenkin kiteyttää tämän ajatusmallin ongelman: ...ystävät sanoivat, että minun täytyy jatkaa elämääni, että en voi takertua menneisyyteen. Mutta kun ajattelen häntä, mieleeni palautuu monta asiaa minusta itsestäni, omasta elämästäni. Ja niinhän se on, että muistoista ja menneisyydestä käsin ihminen pitkälti itseään rakentaa. Toisaalta: Suru on kyselemisen aikaa. Jos ei löydä vastausta mihinkään, elämä ei jatku.


Viisaiden ajatusten lisäksi kiehtovaa kirjassa on myös Gailin suorastaan pakkomielteinen suhtautuminen tallennettuihin menneisyyden hetkiin. Hän nauhoittaa ja keräilee haastatteluja, äänimaisemia ja pätkiä aivan sattumanvaraisista keskusteluista ja kuulemistaan äänistä:

Gailin kiintymys ei kohdistu vain puhuttuun sanaan. Hän on kiintynyt tietyllä hetkellä, tietyssä paikassa puhuttuun sanaan. Lapsen lauluun taustalla, kerronnan taukoon, vanhan naisen huulten kostutukseen, mekon silittelyyn. Mieheen, joka unohtaa mikrofonin ja alkaa puhua itsekseen. "Eikä mikään enää ollut sen jälkeen ennallaan. Olisin halunnut palata, olisin halunnut nähdä hänet, mutta en voinut."

Gailin pakkomielle kuvastaa halua yrittää pysäyttää ajan vääjäämätön kulku, jähmettää puhuttujen sanojen hetki ikuisesti nauhalle. Jotkut yksittäiset hetket menneisyydessä osoittautuvat myöhemmin ratkaiseviksi käännekohdiksi, mutta menneisyys itsessään on peruuttamatonta.

Tulipas tästä pohdiskelevainen ja hieman pessimistinen epäarvostelu. :) Mutta kirja herätti paljon ajatuksia. Harvoin lukee näin ihon alle menevää tarinaa menetyksestä, sodan vaikutuksista jälkipolviin ja rakkaudesta, joka uhmaa aikaa. Irmeli Ruuskan suomennos on tietenkin aivan omaa luokkaansa.

Thienin tuorein, viime vuonna ilmestynyt romaani Do Not Say We Have Nothing, joka kertoo Kiinan kulttuurivallankumouksesta kahden sukupolven kautta, kuulostaa myös todella mielenkiintoiselta.

Madeleine Thien: Varmuus. WSOY. 2007. 332 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Certainty
Suomentaja: Irmeli Ruuska

Kirjasampo: Varmuus
MadeleineThien.com

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kirjabloggaaja teatterissa: Koirien Kalevala


Kuopion kaupunginteatterissa sai tänään ensi-iltansa koko perheen ooppera Koirien Kalevala, joka perustuu Mauri Kunnaksen samannimiseen kuvakirjaan. Oopperan on ohjannut Virpi Rautsiala, libretto on Sami Parkkisen teos ja sävellys Jaakko Kuusiston käsialaa. Kantaesityksensä oopperaversio sai Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 2004. Kuopiossa esitettävä teos on kaupunginteatterin, Savonia AMK:n, Kuopion konservatorion ja Mustin ja Mirrin yhteystyön tulosta. Teos on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa ja mikäpä olisi sopivampi paketti kuin kenties Suomen tunnetuimman ja rakastetuimman lastenkirjailijan teos yhdistettynä kansalliseepoksen taruihin. Teos osoittautui ennätyksellisen suosituksi jo ennen ensi-iltaansa, koska eilen uutisoitiin kaikkien 11 näytöksen olevan loppuunmyytyjä tai -varattuja. Lisänäytöksiäkään ei näillä näkymin ole luvassa, mutta teatteri ohjeistaa ilman lippuja jääneitä seuraamaan tilannetta netin kautta, koska peruutuspaikkoja joihinkin esityksiin voi vielä saada.

Itse pääsin tänään Minna-näyttämön täpötäyteen katsomoon 4,5-vuotiaan tyttäreni kanssa, joka oli vasta toista kertaa elämässään teatterissa. Lainasimme etukäteen Kunnaksen kuvakirjan kirjastosta, vaikka hiukan epäilytti, miten hyvin Kalevalan tarinat uppoavat tuon ikäiseen. Lapsi yllätti positiivisesti: kirja piti lukea kannesta kanteen yhdeltä istumalta. Suosikkikohta oli kuulemma se, kun Louhi istuu hauen leukaluusta tehdyllä istuimella - ja kovasti odotimme, näkyisikö moista kohtausta näyttämöllä (ei, valitettavasti, mutta hauenleuasta tehty kannel toki on!).

Tytär ja kissa odottelemassa esityksen alkamista.
Kalevalassa asuu villi ja vapaa koirien heimo, johon kuuluu mahtava tietäjä Väinämöinen. Pohjolassa taas asuu hurja ja häijy susien heimo, jota emännöi Louhi, Pohjan akka harvahammas. Näiden välissä asuu pieni, mutta sitkeä kissojen heimo, johon kuuluvat Lemminkäinen äitineen. Heimot ottavat aika ajoin yhteen, kun kosijat kilpailevat kauniista Pohjolan Tytistä ja havittelevat itselleen Sampoa, ihmekonetta, joka tekee elämästä helppoa.

Lemminkäinen (Vertti Aittola) ja Lemminkäisen äiti (Johanna Nylund). (Kuva: Sami Tirkkonen)
Olihan se melkoinen elämys! Lemminkäinen (Vertti Aittola) otti tilan heti haltuunsa ja toimi esityksen ajan eräänlaisena kertojana, joka piti pienemmätkin katsojat - ja epäilemättä myös Kalevalansa unohtaneet aikuiset - kärryillä siitä, missä mentiin. Vaikka eepoksen juonenkäänteet eivät ole sieltä yksinkertaisemmasta päästä, niin Kunnaksen kirjassa kieli on juuri sopivan yksinkertaista ja selkeää - niin oopperassakin. Musiikki oli aivan huikeaa: kuoro, orkesteri ja näyttelijöiden laulu toimi hienosti yhteen ja loi tunnelmaa. Väinämöisen (Henri Tikkanen) laulu oli erityisen komeaa, kuten tietysti tarinaan kuuluukin. Itse pidin myös Lemminkäisen äidistä (Johanna Nylund), jonka ilmeikkyys välittyi aina toiseksi taaimmaiselle riville asti! Myös pukusuunnittelusta (Riitta Röpelinen) täytyy antaa kehuja: erityisesti Pohjolan Louhi oli hurja ilmestys.

Ilmarinen (Jukka Onttonen), Tytti (Maiju Tiirikainen) ja Louhi (Lea Järveläinen). (Kuva: Sami Tirkkonen)


Teatterin sivuilla suositellaan teosta "kaikille heille, jotka haluavat tutustua oopperaan esittävän taiteen genrenä tai kerrata Kalevalan tarinaa". Tähän tarkoitukseen Koirien Kalevala sopiikin erinomaisesti. Teosta suositellaan kuitenkin yli 7-vuotiaille, jos on tulossa esim. vanhemman kanssa, tai koululuokille 3. luokasta ylöspäin. Itse sanoisin - ja tytär vahvistanee tämän - että ooppera sopii mainiosti myös alle kouluikäisille, varsinkin niille, joihin Kunnaksen kirjakin jo uppoaa. Vaikka väliaikaa 70-minuuttisessa teoksessa ei ollut, niin oma tyttäreni istui kyllä tiukasti penkin reunalla katse lavalle liimaantuneena - mukana olleen pehmopupun häntä taisi tosin hieman kärsiä jännittyneestä puremisesta Sammon ryöstön aikana!

Yleisössä oli kaikenikäisiä katsojia; nuorimmat silmämääräisesti arvoituna n. 2 - 3-vuotiaita. Vaikka tarina menisi hieman ohi, niin teoksen visuaalisuus, musiikki, värikäs valaistus ja tanssivat lavasteet (!) pitävät taatusti pienempienkin katsojien mielenkiinnon yllä. Huumoriakin teoksesta löytyy (tosin Tuonelan joutsen oli ehkä tahattoman koominen), ja Herra Hakkaraisen toilailu unissaan pitkin lavaa tuo oman kevennyksensä tarinaan. Eikä teos ollut minusta mitenkään erityisen väkivaltainen tai pelottava - esimerkiksi suuri taistelukohtaus Pohjolassa on toteutettu tyylikkäästi rytmikkään musiikin ja tanssin avulla. Itse siis suosittelisin teosta ihan kaikenikäisille, jotka vain jaksavat reilun tunnin verran istua enemmän tai vähemmän paikoillaan. :)

Jälkimaku: Tyylikkäästi toteutettu, visuaalisesti ja musikaalisesti vaikuttava elämys, joka sopii kaikenikäisille.
Ja 4,5-vuotiaan kommentit heti esityksen jälkeen: "Siis ihan mahtava! Lemminkäinen oli paras! Ja minäpä näin, kun sieltä orkesterikuopasta kurkisti pää!"

Jotain esityksen vaikutuksesta lapseen kertonee se, että bussissa kotiin vierestä kuului yhtäkkiä suora lainaus: "Ei tässä hunaja riitä! Nyt tarvitaan jotain terävämpää!" :)

Koirien Kalevala
Kuopion kaupunginteatteri 1.4 - 5.5.2017
Ensi-ilta 1.4.2017 Minna-näyttämöllä
Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian.

Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä.

Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuuden kentän romaanillaan, koska hänen mukaansa "Suomessa tehdään paljon realistisia romaaneja, sellaisia yksinhuoltajaäitijuttuja. Väritöntä ja totista."

Lapset auringon alla on ainakin kaikkea muuta kuin väritön - kirjaimellisestikin. Kansilehtien alta paljastuu keltaistakin keltaisempi kirja, mutta kansien välissä oleva tarina, noh, se ei minusta ihan syystäkään yltänyt sinne Finlandia-ehdokkaiden joukkoon, minne Liukkonen itse sen ennusti päätyvän.

Jonas Auer on isänsä perintörahoilla elelevä keski-ikäinen mies, joka harrastaa keltaista väriä. Keltaisuuden ympärille on muodostunut eräänlainen kansanliike tai lahko, jonka jäsenet kutsuvat itseään uuszeniläisiksi. He uskovat keltaisen värin pelastavaan voimaan ja järjestävät sen tiimoilta jopa kansainvälisiä konferensseja.

Kirjan toisessa osassa siirrytään seuraamaan Jonasin poikaa Henryä, joka on vakava ja hiljainen lapsi, neuroottinen ja ajoittain pakonomaisen väkivaltainen. Henry osoittautuu kuitenkin musikaalisesti lahjakkaaksi ja löytää musiikista keinon purkaa tunteitaan. Henrylle rock-musiikki tuo mieleen nukkuvan laiskiaisen jossain autobahnin reunamilla ja hiphop lämpimän samppanjapullon [...] pallomeressä nautittuna mustavalkotelevisioiden ympäröimänä. Jazz on Henryn suosikki, koska sen luomat tilat ja näyt salpasivat hänen hengityksensä.

Välillä kirjan tapahtumat ja tyyli on oudon banaalia enkä osaa päättää onko se pitkästyttävää tajunnanvirtaa vai omaleimaisen erikoista. Toisaalta tyylissä on jotain lapsekkaan riemukasta, mutta toisaalta kaikki on tavallisen arkista, hämmentävää ja hankalasti määriteltävää. Kun olen lukenut 300 sivua ja edessä on vielä n. 150, taisteluväsymys iskee. En vain saa kirjasta otettu enkä tajua sen pointtia lainkaan.

Teos olisi kaivannut reilusti tiivistämistä. Teksti tuntui vyöryvän ja purskahtelevan kirjailijan mielestä, mutta luomisvimmaisen raivoisa ja rönsyilevä kerronta ei ole kovin lukijaystävällistä. Lukeminen oli välillä uuvuttavaa ja turhauttavaa. Toisinaan kirjan lukeminen tuntui samalta kuin se, kun joku kertoo yöllä näkemästään unesta: hassua ja absurdia, joo, mutta hemmetin tylsää kuunneltavaa se silti jostain syystä on.

Välillä kirjassa oli myös outoja pieniä virheitä, jotka pistivät silmään. Yhdessä kohdassa pohditaan asunnon ostamista Helsingin laidalta, koska siellä vuokrat ovat halvempia. Henry taas painoi otsansa vasten viileää tuulilasia, mikä on melkoinen saavutus ottaen huomioon, että hän istui kyseisessä kohdassa auton takapenkillä.

Väriä kirjassa kyllä oli, jopa liikaa. Oliko aivan pakko kertoa kaikkien seinien värit, ikkunoiden koko, mattojen sävyt, kuviot ja jopa nukan pituus joka kerta, kun astutaan uuteen huoneeseen? Varmasti kirjailijalla on selkeä mielikuva paikoista päässään, mutta jotain voisi jättää lukijankin kuviteltavaksi - varsinkin kun moiset yksityiskohdat olivat pääosin irrelevantteja. Väri on toki tärkeä elementti kirjassa, mutta kaikkien esineiden ja ympäristön värien jatkuva kuvailu aiheutti sen, että ydinajatus hukkui väriähkyn alle. Muu tuntui jäävän taka-alalle, kun piti aina selittää, että hotellihuoneen tapetit ovat nimenomaan vaaleankeltaiset, verhot helmenharmaat ja kokolattiamatto turkoosi.

Ottaen huomioon miten pitkään, hartaasti ja yksityiskohtaisesti jokainen tapahtumapaikka ja juonenkäänne kirjassa selitettiin ja kuvailtiin, loppu oli liiankin avoin ja turhauttavan arvoituksellinen. Se jätti auki kysymyksiä antamatta minkäänlaista vihjettä vastauksista.

Haaste on siis korkattu, mutta tämä kirja saa kyllä lähteä lämmittämään jonkun muun hyllyä. :)

Moni muu on lämmennyt kirjalle paljon paremmin. Hesarin Jukka Petäjä oli aivan myyty. Liisan mielestä kirja oli hyvällä tavalla kummallinen. Myös Habanera ja Sanna pitivät kirjasta.

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla. WSOY. 2013. 445 sivua.

Kirja.fi: Lapset auringon alla
HS kirjat: "Haiku-humala kieppuvan avaruuden alla"
Savon Sanomat: Lapset auringon alla

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Heikki Hietala: Viisto valo

Makaan selälläni joen pohjassa. Tiedän, että on talvi, koska joen pinta on jäässä. Ilma on tummumassa, mutta vielä ei ole pimeää. Ylitseni virtaava vesi on painanut minut pohjaan keskelle sinne uponneita jätteitä ja romuja. Veden täytyy olla kylmää, mutta en tunne sitä lainkaan; sen sijaan minulla on lämmin ja mukava olo. En hengitä - minun ei tarvitse.

"Nostalginen, yllättävä, aavemainen" - nämä kolme adjektiivia on valittu takakanteen kuvailemaan Heikki Hietalan novellilajitelmaa. Hietalan esikoisromaani Hotelli Tulagi oli positiivinen yllätys: kertomus entisestä toisen maailmansodan hävittäjälentäjästä oli sekä viihdyttävän toiminnallinen että haikean nostalginen. Odotukset novelleita kohtaan olivat siis jo valmiiksi korkealla.

Suomalaiset lukijat saavat nauttia Hietalan tuotoksista hieman jälkijunassa, koska kirjailija kirjoittaa Hannu Rajaniemen tavoin englanniksi, ja teokset pitää siis suomentaa. Tässä tapauksessa välissä ehti kulua viitisen vuotta: alkuperäinen Filtered Light & Other Stories julkaistiin Yhdysvalloissa 2012.

Kokoelmaan tai "novellilajitelmaan", kuten kannessa lukee, kuuluu 19 novellia ja kolme osaa: "Maa", "Tuuli" ja "Tuli". Kaikkia yhdistää jollain tavalla valo: edesmenneen ihmisen kuvajaisen yliluonnollinen kajastus, vanhanaikaisen kameran sokaiseva salamavalo tai vaikkapa yötaivaalla loistavat tähdet.

Ensimmäinen novelli, "Huvila", ei vielä vakuuta, mutta toinen, "Kissankultaa", on jo hyvällä tavalla häiritsevä. Spefiä ja suomikummaa näistä vinksahtaneista tarinoista ainakin löytyy.

Eniten pidin pidemmistä novelleista. "Hiilipohjainen"-nimisessä tarinassa pikkavanhalla koulupojalla on mielikuvitusystävä ulkoavaruudesta, joka on pojan äidin mielestä vähän liiankin karmivan todellisen oloinen. "Kissankultaa" kertoo oululaisesta opettajasta, joka tapaa teerimetsällä oudon valokuvaajan. "Sillan yli"-novellissa eläkkeelle jäänyt historian professori etsii Euroopasta eräässä maalauksessa esiintyvää kaarisiltaa samoihin aikoihin, kun Hitler on nousemassa valtaan. Jälkimmäisessä novellissa oli jo melkein murakamimainen tunnelma, kun aika vääristyy ja rinnakkaistodellisuus tai tuonpuoleinen ilmaantuu esiin.

Suosikkini oli kuitenkin "Hän sokaisi minut tieteellä", jossa neuvostoliittolaiskolhoosiin laskeutuu Maksim Gorki -propagandalentokone Siperian-kiertueellaan. Kolhoosin asukkaat ovat ihmeissään valtavasta peltilinnusta valokuvauslaboratorioineen ja kirjapainoineen, mutta yhden asukkaan silmät aukeavat vierailun seurauksena uudella tavalla. Myös "Takku"-nimisen novellin avausasetelma on herkullinen: minäkertoja saa kesätöitä Lumotun peikkometsän satuhahmona. Peikkopuvussa koikkelehtiminen lasten iloksi kuulostaa mahtavan absurdilta, mutta novellin juoni sortuu lopussa epäuskottavuuteen.

Valo oli viistoa myös kirjaa lukiessa. :)
Toisista novelleista siis pidin, joistakin en, ja kokonaisuutena minulle jäi kokoelmasta hieman epätasainen fiilis. Osa tarinoista tuntui viimeistellymmiltä, melkein jo romaanin aihioilta, osalle taas en lämmennyt lainkaan. Välillä kielen raskaus häiritsi lukukokemusta. Esimerkiksi tällaiset virkkeet ovat uuvuttavia: Mutta astuessani peremmälle ja keihästyessäni parvekkeen avoimesta ovesta sisään virtaaviin auringon viime säteisiin näin hänet.

Suosittelen kirjaa kuitenkin kaikille spekulatiivisen fiktion ja suomikumman ystäville. Nämä novellit olivat viihdyttäviä, yllätyksellisiä ja hyvällä tavalla häiritseviä.

Bloggaajista myös Henna ja Krista ovat lukeneet kokoelman.

Heikki Hietala: Viisto valo. Sitruuna. 2017. 230 sivua.
Englanninkielinen alkuteos: Filtered Light - Other Stories
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta!

Sitruuna Kustannus: Viisto valo
Sitruuna Kustannus: Heikki Hietala