Siirry pääsisältöön

Joel Haahtela: Elena

Haluaisin puhua jostain muusta, mutta maailmassa ei mikään liiku. Päivät kuluvat ja kaikissa puissa on jo lehdet. Joka päivä on valoisampaa ja iltaisin täytyy sulkea verhot. Maanantaina Elena oli vaihtanut kevyemmän takin, tiistaina hän ei tullut lainkaan. Keskiviikkona sateenvarjo peitti hänen kasvonsa, mutta torstaina hän oli ajatuksissaan ja hänen ilmeensä poissaoleva.

Seisoin kirjastossa jonkin aikaa H:n kohdalla, selailin Joel Haahtelan teoksia ja yritin päättää, minkä niistä lukisin seuraavaksi. Naiset katsovat vastavaloon oli niin hämmentävän vaikuttava kokemus, että oli pakko saada lisää. Lopulta taisin turvautua vanhaan kunnon entten-tentten-menetelmään, ja Elena tarttui mukaan.

Elena on kaunis, pieni tarina yksinäisestä miehestä, joka seisoo päivittäin puistossa ja odottaa tummatukkaista naista. Useimmiten Elena tulee ja kulkee miehen ohi askeleet katukivetyksellä kaikuen. Joskus hän ei tule; silloin mies odottaa iltapäivään ja menee sitten kotiinsa viettämään hiljaista iltaa sanomalehden ääressä. Kesällä mies kadottaa Elenan, kun tämä lähtee kaupungista. Mies päättää lähteä pakkomielteensä perään.

Romaanin tarina on vähäeleinen, hauras, aivan kuin sen päähenkilö. Pienet yksityiskohdat kuljettavat tarinaa eteenpäin ja niiden joukosta lukija löytää vinkkejä päässä pyöriviin kysymyksiin: mikä juuri Elenassa on sattumalta kiinnittänyt miehen huomion? Kuka tämä mies on, mistä hän on tullut, mitä hänelle on sattunut?

Haahtelan kieltä ei taas voi kuin ihastella ja ihmetellä. Miten niin pienillä lauseilla voi sanoa niin suuria asioita? Vastavaloon verrattuna Elena on jotenkin tiiviimpi, intiimimpi, runollisempi. Ehkä jollain tavalla haastavampi lukea ja käsittää. Myös vaimoni luki tämän(kin), ja hänen mukaansa siinä missä Vastavalon lukeminen oli kuin olisi kuunnellut rantaan lyöviä järven aaltoja, Elena oli kuin laineiden hiljaista liplatusta, jonka jälkeen tulee odottamaton hyökyaalto. Että näin. :)

Elenaan ovat ihastuneet myös Susa, Katja/Lumiomena, kirsimaria, Sara, Elma Ilona ja Booksy; Satu ei ollut aivan yhtä vakuuttunut.

Elenassa on muuten yksi kiehtovimmista omistuskirjoituksista, jonka olen lukenut: Tämä kirja on omistettu yksijalkaiselle arabille, joka lauloi 20. huhtikuuta 2002 Louvre-Rivolin metroasemalla. Sinä päivänä syntyi tämä tarina.

Joel Haahtela: Elena. Otava. 2003. 126 sivua.

Otava: Joel Haahtela
HS: "Menetyksen kestävyys" < En suosittele lukemaan, jos haluaa välttyä spoilereilta!

Kommentit

  1. Ellen lukisi niin paljon, aivan liikaa, voisin olla pettynyt itseeni, kun en syttynyt yhtään Elenalle. Sen sijaan pidin kovasti Haahtelan Lumipäiväkirjasta, jonka luin jo ennen blogistaniaa.

    En ole kuullut kenenkään vielä sanovan muuta kuin kehuja Elenasta...

    VastaaPoista
  2. Elena oli ihana!

    Siis sitä minäkin monet kerrat huokailin, että miten Haahtela osasikin niin vähin elein kertoa tunnetasolla niin paljon!

    VastaaPoista
  3. Minulla on Haahtela lukulistalla ja taidan aloittaa Lumipäiväkirjasta. Olen jo päättänyt, että tykkään Haahtelasta vaikka en ole vielä lukenut;)

    VastaaPoista
  4. Vaimosi vertaukset aaltoihin olivat kauniita ja arviosi napakan mainio :-) Minä olen nyt lukenut (vasta) Vastavalon, ihastunut ja janoan lisää. Ehkäpä Elena on seuraava, kuulostaa ainakin juuri sellaiselta, johon tiedän tykästyväni.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista! Ja vaikka olen lukenut vain pari Haahtelaa, uskallan jo todeta Haahtelan kaikki teokset vähintään hyviksi. ;)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude