Siirry pääsisältöön

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Ulkoasu: Camilla Pentti
Sakean elämän keskellä kuolema on jylhä kuin rantakallio. Aika ei siihen pysty, vaikka kaikki sen ympärillä muuttuu. Silti aika on täynnä mahdollisuuksia ja kaikkea voi tapahtua, mutta ihmisellä on ajasta vain siru ja senkin voi hukata.

Luin Pertti Lassilan tänä vuonna ilmestyneen romaanin melkein yhdeltä istumalta. Ulkona oli vielä lähes kesäinen ilma, aurinko lämmitti lasitetun parvekkeen helteiseksi, ruukkutomaatti päätti, että nyt on vihdoin tullut aika puskea niitä tomaattejakin esiin. Lassilan teoksessakin kesä on tärkeässä roolissa - se ja merellinen Hanko ja nuoruus.

On elokuu 1916 ja 21-vuotias Elsa asuu Hangossa Aino-siskonsa kanssa ja työskentelee tarjoilijana Belvederessä. Kesän aikana Elsalla on lyhyt suhde merimies Einarin kanssa, mutta miehen lähdettyä merille hän ei jää haikailemaan tämän perään vaan suhtautuu asiaan virkistävän järkevästi:

Miksi minun pitäisi olla murheissani siitä, että olen nainen, jolla on ollut mies vierellään, ja mies meni laivalleen. Ei se suuri tapaus ollut, parempikin ettei ollut, koska minä olisin voinut jäädä sen vangiksi ja mieheen kiinni, vaikka minä haluan olla vapaa ja valita itselleni kenet tahdon.

Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyy Taimi, jota äitinsä ja tätinsä eivät suinkaan pidä onnettomuutena vaan suurena onnena. Onnea ei kuitenkaan jatku pitkään vaan pientä perhettä kohtaa suuri onnettomuus.

Sitten hypätään ajassa toiseen historialliseen käännekohtaan, vuoteen 1939. Taimi opiskelee Kätilöopistossa ja saapuu kesäksi Hankoon. Vanha taiteilija Albin Stenharu alkaa maalata Taimin muotokuvaa ja juttelee tälle samalla elämästä, rakkaudesta ja menneisyydestä. Erityisesti tämä vertaus jäi mieleen:

Menneeseen ei ole pääsyä, koska sitä ei ole olemassa, on vain raunioita, kirjoituksia, tavaroita, jotka ovat sattuneet jäämään jäljelle. Menneeseen ei voi nähdä, se on kuin yrittäisi huoneesta katsoa ulos pimeään. Lasissa näkee kuvansa, oman ajan kuvan se heijastaa.

Taimi tutustuu yläluokkaisen perheen poikaan, Eeroon, vähän rakastuukin. Syksy tuo jälleen tullessaan muutoksen: sää viilenee, hurma laantuu ja sota syttyy.

Ihastuin Lassilan kirjoitustyyliin jo Armain aika -romaanissa, joka oli pari vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana. Siinäkin vietetään helteistä Suomen suvea veden äärellä, mutta näkökulma on lapsen, tässä taas vahvojen, itsenäisten naisten. Lassilan tyylissä ei ole mitään turhaa, rönsyilevää tai päälleliimatun oloista; silti on aikaa pysähtyä yksityiskohtien äärelle, ainakin mitä tulee luontoon ja sen kuvaukseen.

Yksi tämän vuoden parhaista kotimaisista romaaneista, jonka olen lukenut. Haikea, viisas kirja ajan vääjäämättömästä kulusta.

Aika on kuin ihminen, joka ei anna rauhaa vaan puuttuu töykeästi asioihin. Sen kanssa täytyy silti oppia elämään. Muistin julmuus ja lempeys on siinä, että se, mikä paljon merkitsi, ei katoa, vaikka on poissa.

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä. Teos. 2017. 188 sivua.

Teos: Kesän kerran mentyä
Teos: Pertti Lassila
HS: "Nostalginen kesäromaani vie menneeseen maailmaan"

Kommentit

  1. Minustakin tämä oli kaunis ja ihastuttavakin. Silti jäin kaipaamaan jotain...vaikea sanoa, mitä, mutta loppu oli jotenkin hieman töksähtävä. Toisaalta, niinhän elämäkin välillä on.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude