Siirry pääsisältöön

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Ulkoasu: Maria Mitrunen
He juoksevat rinnakkain urheilupuiston pururadalla, kääntyvät uimarannan kohdalta hiekkatielle ja jatkavat rannan suuntaisesti pohjoiseen. Kengät pureutuvat karkeaan soraan, askel rullaa kevyesti, kädet rytmittävät juoksua tehokkaasti. Mereltä nousee viileää ilmaa: hajuja, joita hän ei muistanut olevan olemassa.
Kyllä! hän sanoo itselleen, mutta odottaa sanaa ei.

Olen harrastanut juoksemista epäsäännöllisen säännöllisesti ja täysin ilman minkäänlaista treeniohjelmaa tai tavoitteellisuutta jo lapsesta asti. Nuorena suosikkilajini olivat pikamatkat, satasen ja kahden sadan pyrähdykset. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä pidemmäksi lenkit ovat venyneet. Nykyään nautin eniten siitä, kun sopiva rytmi löytyy ja juoksu rullaa vaivattomasti. Eikä edes vauhti tai matka ole pääasia vaan se tunne. Siihen jää koukkuun.

Marko Kantomaan esikoisteoksessa juostaan ja paljon. Lenkeillä, kilpailuissa, sateella ja poutasäässä, rannoilla ja metsissä. Pyritään kohti kisakuntoa, palautellaan rasittuneita lihaksia, kokeillaan rajoja. Ehkä juostaan symbolisesti vähän pakoon itseäkin.

Ylpeydestä kertoo Joonaksesta, nuoresta, lupaavasta juoksijasta, jota tsemppaavat kunnianhimoinen valmentaja ja seuratoverit. Yksi heistä on Alex, vähintäänkin Joonaksen veroinen juoksija ja myös tämän ihastuksen kohde. Joonas kuitenkin pysyttelee visusti kaapissa; onhan homoseksuaalisuus edelleen (miesten) urheilussa tabu. Koulussa hän kuitenkin tutustuu suorapuheiseen, lommoposkiseen tanssijatyttöön, joka rakastaa naisia. Jennin ja Joonaksen ystävyys pakottaa Joonaksen käsittelemään kaapistatuloon liittyviä tunteita häpeästä, pelosta ja alemmuudentunteesta jännitykseen ja epävarmuuteen. 

Kantomaa onnistuu taitavasti välttämään kaapistatulotarinoiden ja itseään etsivän homomiehen tavallisimmat stereotypiat: seksuaalinen suuntautuminen ei ole Joonasta määrittävä piirre vaan yksi ominaisuus muiden joukossa. Toki se aiheuttaa tavallista enemmän ongelmia, koska urheilumaailma on vanhoillinen ja sen maskuliinisuuden malli ehdoton. Lisäksi Joonaksen perhe, varsinkin isä, edustaa melko perinteistä käsitystä siitä, millainen miehen tulisi olla.

Karuinta luettavaa onkin Joonaksen elämän peruspilarien, urheiluseuran ja perheen, suhtautuminen kasvattinsa homouteen. Seuran sponsorit haluavat varjella imagoaan keinolla millä hyvänsä ja asiat pyritään lakaisemaan maton alle. Romaani antaa ymmärtää, että kotimaisella urheilukentällä vallitsee hiukan samanlainen käytäntö kuin vielä muutama vuosi sitten Yhdysvaltain armeijassa: "Don't ask, don't tell" eli homo tai lesbo saa toki osallistua toimintaan, kunhan ei tuo seksuaalista suuntautumistaan esille millään tavalla. Aamulehden arviossa toimittaja tosin epäilee, eristäisikö kukaan seurajohtaja oikeasti urheilijaa seurasta tämän homouden vuoksi. Toimittajalla lienee varsin ruusuinen kuva urheilumaailman suvaitsevaisuudesta; esim. urheiluseuran avoin tuki seksuaalivähemmistöille on jotain niin uutta ja ennenkuulumatonta Suomessa (ks. case TPS), että moni seura mieluummin vaikenee.

Romaanin huippukohdat liittyvät juoksuun, siihen, miltä juoksu kehossa tuntuu. Kantomaa selvästi tietää, mistä puhuu; kirjailija on itsekin kilpaillut aktiivisesti mm. kestävyysjuoksussa ja suunnistuksessa. Kirjassa fyysinen rasitus on kuvattu kiehtovan yksityiskohtaisesti ja ruumiillisesti: 

Jalkoihin leviää turruttava polte. Ne eivät halua enää nousta, työntää ja ojentua. Runsas veri, verenpaine ja voimakas ilman virtaus kuivattavat keuhkorakkuloiden seinämiä ja heikentävät niitä. Hiussuonista tihkuu verta ja veriplasmaa nenäonteloon, nieluun ja suuhun.
Mäen päällä hän kiskoo ilmaa sisäänsä ylisuurina annoksina ja sylkee suustaan raudan makua.
Viimeisen vedon jälkeen hän lysähtää maahan. Nielee kuvotusta ja veren rippeitä vatsaansa.

Muutama muukin bloggaaja on lukenut teoksen. Tuomaksesta kirjan maailma oli uskottava ja lähelle tuleva. Hanna ei aluksi pitänyt kirjan tyylistä, mutta lopuksi jäi siihen koukkuun yöunien kustannuksella. Hannan tavoin toivon kirjalle enemmän huomiota ja lukijoita. Tämä uppoaa varmasti jo yläkoulu- tai lukioikäisiin nuoriin (onhan kirjan päähenkilökin vasta 16-vuotias), vaikka onkin luokiteltu ainakin omassa kirjastossani aikuisten romaaniksi.

Marko Kantomaa: Ylpeydestä. Johnny Kniga. 2017. 248 sivua.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude