Siirry pääsisältöön

Reetta Niemelä & Sanna Mander: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria

Ludmila Karaatti oli lapsi, joka hymyili revontulia, karuselleja, pajupillejä, saippuakuplia, kuivia pyykkejä, jätskiannoksia, matonhapsuja, trampoliineja. Hän hymyili juostessaan ja lukiessaan ja nukkuessaan ja jopa koulubussissa.
Ludmila Karaatilla oli suuremmat jalat kuin minulla.

Yksi viime vuoden yllättävimmistä lastenkirjoista meidän perheessä oli Reetta Niemelän kirjoittama ja Sanna Manderin kuvittama proosarunoteos Pipsa Pipariviulun 42 kaveria. Yllättävä siinä mielessä, että tämä runorajoitteinen äiti ei ole ennen tätä kirjaa tajunnutkaan, millaista mahtavuutta hupsu proosarunous voi olla lapsen mielestä. Eli kun ei itse juuri lue runoja, niin valitettavasti harvemmin niitä on tullut lapsellekaan luettua.

Mutta sitten käsiin sattui Pipsa Pipariviulun 42 kaveria, joka kuulosti nimen perusteella sopivan höpsöltä, ja tutun kuvittajan kuvat näyttivät hauskoilta ja värikkäiltä. Manderhan sai viime vuonna Rudolf Koivu -kuvituspalkinnon sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon teoksestaan Avain hukassa (S&S).

Kirja piti heti lukea 5-vuotiaan vaatimuksesta kannesta kanteen. Ja Pipsan kavereista inspiroituneena aloimme heti sen jälkeen keksiä omia proosarunojamme samaan tyyliin: NN oli lapsi, joka... jne. :)

Reetta Niemelä luki teosta Helsingin kirjamessuilla 2017
Teoksessa on siis esitelty Pipsa Pipariviulun 42 erilaista kaveria lyhyiden proosarunojen muodoissa. Runot ovat yllättäviä, täysin absurdeja, aivan hupsuja, epäloogisia, hassuja ja kaikkea sitä, mikä vetoaa juuri lapsiin ja miksei tietysti myös aikuisiin sopivassa mielentilassa. On lapsi, jonka äiti jahtasi lentävää kalaa ympäri, ympäri Aamutossujen valtakuntaa. Ja lapsi, joka tunsi olevansa käki ja muutti kelloon asumaan. Ja lapsi, joka istui karhun satulaan ja lähti siniseen maailmaan, eväänä mustesieni.

Välillä ajattelin lukiessani, että eihän tässä ole mitään järkeä! Ja sitten tajusin, että sehän tässä on parasta: riemukas kieli, hassut kuvat ja tietty anarkistinen ilkikurisuus, joka nonsense-runoista paistaa läpi.

Osa runoista nauratti. Osa herätti kysymyksiä, ihmettelyä ja keskusteluakin. Esimerkiksi Kalle Kivinilkan kohdalla (hän oli lapsi, joka piti kissoista) mietittiin, mitähän varten kaikista Kallen 108 kissasta on kuitti tallella jossakin.


Pilvi Punapurje taas aiheutti hieman syvällisempää keskustelua. Hän nimittäin oli lapsi, joka kuoli. Hänestä olikin jäljellä vain sielu, joka eleli piparkakkumuottipurkissa. Tästä seurasi tietenkin looginen kysymys: "Äiti, mikä on sielu?" Selitäpä se sitten selkeästi ja lapsentasoisesti... :)


Vielä 5-vuotiaan oma arvio kirjasta (jonka hän pyysi lisäämään blogiin):
"Tässä kirjassa on paljon kavereita. Tää on hyvä kirja. Paras on Eemil Pannukahvi, koska sillä on kivi mahassa."

Eemil Pannukahvilla todellakin on kivi mahassa. Se näkyy röntgenkuvassakin! :)
Myös Lastenkulttuuriblogi Pienten taikapiirissä on ihastuttu kirjaan.

Reetta Niemelä & Sanna Mander: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria. Otava. 2017. 32 sivua.

Otava: Pipsa Pipariviulun 42 kaveria
Pipsa Pipariviulu Sanna Manderin sivuilla 
Aamulehti: "Isä väitti, että sadut eivät ole totta. Hyi olkoon!"

Kommentit

  1. Ihana lukuvinkki! Minä olen nyt opetellut lorujen lukemista vauvalle, hän vaikuttaa pitävän vaikkei taida kauheasti ymmärtää eikä kritisoi välillä sanoissaan kompuroivaa äitiä. Tsekkaan, jos löytäisin kirjastosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loruttelu on niin parasta vauvan kanssa! Muistan sen, kun jokin äänne (vaikka yllättäen sorautettava R tai suhiseva S) sai aikaan hyviä ilmeitä vauvalla, vaikkei muuta palautetta sieltä vielä tullutkaan. :) Ihania lukuhetkiä teille!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

William Shakespeare: Romeo ja Julia

Voi Romeo, Romeo, miksi olet Romeo? Hylkää isäsi ja kiellä nimesi, tai jos et tahdo, vanno että rakastat, enkä minä silloin ole Capulet. Romeo ja Julia taitaa olla yksi esitetyimmistä ja tunnetuimmista (ellei tunnetuin) Shakespearen näytelmistä, "kaikkien aikojen rakkaustarina", josta on tehty tuhat ja yksi versiota ja uudelleentulkintaa. Shakespeare saa silti usein kaiken kunnian rakkaustarinan keksimisestä; moni ei tiedä, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka kirjoitti Romeon ja Julian kohtalokkaasta suhteesta. Tarinaa oli kerrottu eri muodoissa ympäri Eurooppaa jo vuosikymmenten ajan ennen Shakespearen näytelmäversiota, ja se oli hänen yleisölleen hyvin tuttu. Shakespearen pääasiallinen lähde oli eräs Arthur Brooken runoteos, Romeus and Juliet (1562), josta näytelmän juoni ja kaikki sen henkilöt ovat peräisin. Romeon ja Julian hienous ei ehkä perustukaan pelkkään tarinaan vaan tapaan, jolla Shakespeare sen esittää. Näytelmää pidetään mestariteoksena ositt

José Saramago: Luola

[...] jotkut lukevat koko ikänsä eivätkä pääse koskaan lukemansa sisälle, he takertuvat tekstiin eivätkä ymmärrä että sanat ovat vain virtaavan joen poikki aseteltuja kiviä, ne ovat sitä varten että pääsisimme niitä myöten toiselle rannalle, sillä pääasia on juuri se toinen ranta, Paitsi jos, Paitsi jos mitä, Paitsi jos sellaisella joella ei olekaan pelkästään kahta rantaa vaan monta, jos jokainen lukija on itse oma rantansa ja jos se ranta, jolle hänen on päästävä, onkin juuri hänen ja vain hänen [...] Yritin joskus lukea José Saramagon Toinen minä -romaania, mutta en päässyt muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. En pitänyt kilometrin pituisista lauseista, verkkaisesta tahdista ja sekavasta dialogista, jossa ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Tartuin siis hieman vastahakoisesti lukupiirikirjaamme Luolaan . Yllätyin, miten mukaansatempaava romaani oli (ainakin Toiseen minään verrattuna!) ja luin kuin luinkin 400-sivuisen järkäleen vajaassa viikossa. Tyyli tuntui heti alusta lähtien pe

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

100 on hyvä numero, hän ajatteli, se on tasapainoinen luku. Sillä on neljä jalkaa, se tuoksuu Omolle ja se on kissa. Niinpä Jonas osti appelsiineja. Hän osti niitä neljä, yhtä monta kuin kissalla on jalkaa, ja saippuaa, samanlaista kuin mitä mummolassa oli ollut hänen lapsuudessaan. Vihreää ja mäntysuovan tuoksuista. Tällaisen saippuan olemassaolon Jonas ehdottomasti hyväksyi, ei pelkästään sen nostalgia-arvon takia vaan myös yleisen hygienian. Tämä on ensimmäinen kirja, jolla osallistun Sivumennen-podcastin ja -blogin #hyllynlämmittäjä-haasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea vuoden aikana 12 vielä lukematonta kirjaa omasta hyllystä. Miki Liukkosen Lapset auringon alla on odottanut hyllyssä lukemistaan jo useamman vuoden ajan, muistaakseni ilmestymisvuodestaan (2013) lähtien. Liukkonenhan on oululainen kirjallisuuden enfant terrible ; nuoren, boheemin, vähän hullun rappiorunoilijan perikuva, joka väitti - kenties vain puolivakavissaan - uudistavansa suomalaisen kirjallisuude